Olen aivan myyty. Ei uskoisi että pieni siili saa ison ihmisen näin hullaantumaan, vieläpä kun siilit olivat minulle entuudestaankin tuttuja. Vaikka siilien ei pitäisi mitään järjen jättiläisiä ollakaan, tuntuu että melko nopeasti tuo otus asiat hoksaa. Todellisuudessa vaistot lienee se ohjaava voima suurimmassa osassa tapauksia, mutta on se silti ihmeellinen eläin. Ainakin se on minulle mukavaa, että uusi lemmikkini  tuntuu seurassani viihtyvän ja päivä päivältä yhä vähemmän suhistelee silityksille.

Tritonilla on muuten käynyt jo vieraitakin! Ihan heti kotiutumisen jälkeen Tritonin vanha tuttu kasvattaja kävi moikkaamassa meitä, ja sain vielä hetken aikaa pommittaa häntä monilla EP-aiheisilla kysymyksillä. Siilien lisäksi kyllä puheltiin kaikkea muutakin ja istuttiin parvekkeella nauttimassa hienosta hellepäivästä. Niitä hellepäiviä on muuten lomalleni sattunut tasan yhtä monta kuin on lomapäiviäkin, eli kyllä on ollut lokoisaa. Avokin kanssa emme ihan suurimpia ulkoilmaihmisiä ole emmekä tunne tarvetta makoilla auringossa, mutta koska asumme Arboretumin vieressä, niin kaunis puisto houkutteli meidätkin liikkeelle. Monena aamuna käppäilimme puiston laidalle rantakiville istuskelemaan ja varpaita liottelemaan, ja tietysti pussillinen leipää mukana sorsapoikueiden varalle. Ja niitähän riitti, jos ei järvellä niin ainakin puiston pikkuisella lammella.Siellä tapasimme myös kokosukeltavan poikueen emonsa kanssa, jota veikkailimme telkäksi. Oli mikä oli, pulla ainakin kelpasi.

Eräs ystävämme poikkesi tässä yhtenä päivänä myös katsastamaan meidän uuden piikkikaverimme. Ei siitä ihan lähikontaktia päässyt syntymään, olisiko sormieni verinaarmuilla osuutta asiaan että ystävämme piti reilun turvavälin siiliin? Toki se lienee oikeastikin viisasta ettei päiväuniltaan herätettyä EP:tä lähde haastamaan. Tosin tässä kävi sellainenkin kummallisuus seuraavien vieraiden kanssa että EP:n sisu meni kaulaan. Äitini ja isäni kävivät katsastamassa hurjan hurmurisiilin, ja taas jouduin sen päiväuniltaan herättämään. Se tosin ei ole vaikeaa, tuo suursyömäri kun on niin perso jauhomadoille että ei tarvitse kuin matolusikan kilahtaa mökin ulkopuolella niin johan suhahtaa siili paikalle. Siitä asemasta sen tosiaan fleecekankaalla nappasin syliin ja esittäytymään. Ilme oli sellainen että varmasti puren, mutta kun isäni tietysti halusi kokeilla kuinka lujaa siili puree, menikin Tritonilla pasmat sekaisin. Sormi oli siinä nenän edessä, mutta yhtäkkiä olikin kivampi kaivautua tuttuun kainaloon. Eli ei meidän pitkäkorvasiili aina pure :)


"Jaahas täällä kilahti matolusikka!"



Minä olen kovasti koittanut olla rohkea, ja pitää jalat (ja välillä kädetkin) lattialla siilin ravatessa vapaana. Silloin tällöin on maistettu, mutta useimmiten se on sellainen 'kokeilumaiskis' että ei paljoa edes satu. Lukkopurentaa ei meillä vielä ole nähty (ja taas koputellaan puuta), joten olen päivä päivältä rohkaistunut enemmän. Tritonilla on sellainen panssarivaunumainen lähestyminen, että kun lattialle menee istumaan niin se melko nopeasti äkkää kohteensa ja sitten tullaan suoraan kohti juoksemalla. Jos vaatemateriaali ei ole kovin liukas, niin matka päättyy vasta syliin, jos taas kynnet eivät saa otetta niin mennään mukkelis makkelis selälleen ja jäädään sitten juoksemaan istuvaa ihmistä ympäri. Olen syliin tulon palkinnut pikkuisella matosella, ja ehdollistuttu on. Nykyään kun istahdan keskelle olkkaria, niin tämä lipoo jo huuliaan :) Tämä sylitemppu jalostui pari päivää sitten ns. raatotempuksi. Siilisteille termi on tuttu, mutta muille kerrottakoon että raatotemppu on sitä, kun siili makaa selällään rentona kintut taivasta kohden. Triton keksi sen vahingossa, kun matoa kurotellessaan kierähti selälleen sylissä, ja siitä niin paljon hölmistyi ettei tajunnut edes hätääntyä. Minä tietysti taas lykkäsin madon hampaisiin, niin mikäs siinä oli köllötellessä. Ilmastakin oppi madon nappaamaan ja ihan rentoreinona siinä makailemaan. Yksi haaveeni siinä samalla toteutui, kun pääsin rapsuttelemaan vatsaturkiksia. Nyt ollaan tuon jälkeen jo kaksi iltaa samaa harjoiteltu, ja siili kaatuu jo ilman matoakin. Toki selällään rötköttävän piikikkään palkitsen aina madolla, mutta ilmankin se siinä hetken pysyy.

Eilen Triton oli ensimmäisellä edustuskeikallaan, olimme parin muun siilistin ja siilin kanssa Häijäässä lemmikkieläintapahtumassa. Hienosti jaksoi meidän suippokorva lukuisille vieraille esittäytyä, ja innokkaasti esitteli myös sirkanjahtaus (ja lahtaus) -taitojaan. Sirkkajahti toteutetaan muovisessa kuljetusboksissa siten, että ensin laitetaan elävät ötökät boksiin ja sitten sirkkojen verta janoava siili sinne perään. Hurja on tahti, 5-6 kpl sellaisia 2-3 cm:ä pitkiä sirittäjiä häviää noin minuutissa siilin vatsaan, maiske vaan kuuluu. Kiitokset muuten myös paikalla olleen Daim-siilin orjalle loistavan uima-altaan lainasta, Triton sai siitä ison ja mukavan jaloitteluaitauksen tapahtuman ajaksi! Kivaa oli, ja lopulta noin 6 tuntia tuolla reisussa kaikkiaan vierähti vaikka nopeasti aika menikin. Ajattelin Tritonin olevan uupumuksesta johtuen ihan rauhassa seuraavan yön. Kuinka väärässä olinkaan... Illalla herättiin hyvissä ajoin huushollia kiertämään, ja sitten yöllä kun taas aitauksen portit olivat ympärillä sulkeutuneet, alkoi maailmanlopun meininki. Minä kyllä vetelin hirsiä autuaan tietämättömänä mielenosoituksesta, mutta avokkini oli siihen herännyt. Sanomalehteä silputtiin nimenomaan siitä uloskäynnin kohdalta, tavaroita viskeltiin ja aitaa ryskytettiin ja raavittiin. Toistaiseksi tilanne aitauksen hyväksi 1-0.